Jonnan Lukunurkkaus

Heräsin lauantaiaamuna herätyskellon ilkeään ääneen. Olin luvannut lähteä ystäväni Sinin kanssa aamulenkille. Ulkona näytti harmaalta ja synkältä. Siinä aamutoimia tehdessäni koirat pyörivät jaloissani vähän laiskasti ja nauroin itsekseni, että jos minäkin olen vähän uninen vielä, on kyllä koiratkin Juuri kun olin alkamassa pukemaan ulkovaatteitani, ulkona alkoi sataa. Etsin kännykän ja Sini oli juuri laittanut viestiä jos lenkkeilisimmekin alkuviikosta kun ulkona sataa. Lenkin peruttua mietein noin puoli minuuttia pesisinkö pyykkiä ja vaihtasin verhot vai lukisinko kirjaa…Muutamaa päivää aiemmin kirjastosta haettu kirja vei voiton En ollut vielä aloittanutkaan sen lukemista, joten nyt olisi hyvää aikaa.

Kirja on ohut ja sivuja on vain 63, sen nimi on Tunisialainen tyttö ja sen on kirjoittanut vuonna 1983 syntynyt Lina Ben Mhenni. Jotta saisitte parhaimman käsityksen kirjasta, kirjoitan tähän osan kirjan takakannen tekstistä:

Keväällä 2011 Tunisian hallituksen vastainen oppositio levisi ennen kaikkea Internetissä. “Kyberaktivisti” Lina Ben Mhenni, 27, on yksi heistä, jotka nousivat omalla nimellään vastustamaan hallitusta sosiaalisen median avulla.

Teos pohjaa Ben Mhennin blogikirjoituksiin, joissa hän käsittelee mm.naisten oikeuksia ja median vapautta. Arabikevään aikana hän matkusti ympäri maata dokumentoimassa vallankumouksen vaikutuksia tavallisiin kansalaisiin. Tunisialainen tyttö on raportti hänen kokemuksistaan: siitä, mitä virallinen media ei uskaltanut tai voinut kertoa.

Kirja on kaikessa lyhykäisyydessään vaikuttava. Lina on kyllä hyvinkin omistautunut asialleen huomattavalla ja voimakkaalla kiihkolla, joka välittyy lukijalle erittäin hyvin. Tavallaan kirjassa yhdistyy monta mielenkiintoista asiaa/aihetta: vallankumous, ihmisoikeudet, naisten oikeudet, sosiaalinen media muun median kanssa, diktatuuri, nettikäyttäytyminen ja kaikkien näiden “voima” maailmassa ja elämässä ja toki tietysti Tunisiassa. Kirja olisi voinut olla pidempi, niin hyvä se oli ja koska aihekin on puhutteleva, mielenkiintoinen ja Lina Ben Mhenni osaa kirjoittaa todella hyvin.

Kirja etenee nopeasti, sen lukee helposti yhdellä istumalla. Koska kirja on lyhyt, se on vain pintaraapaisu kirjan aiheisiin, mutta antaa kyllä hyvän kuvan Tunisian tapahtumista vallankumouksen aikana ja Tunisian hallituksen epämääräisistä toimintatavoista ja maan johtoaseman tekemisistä.

Suosittelen ehdottomasti kirjaa luettavaksi ihan jo vaikka yleissivistyksenkin takia. On hienoa että nuori ihminen on rohkea ja ilmaisee avoimesti mielipiteensä ja toimii aktiivisesti periaatteidensa puolesta. Se ei ole helppoa varsinkaan kyseisessä yhteiskunnassa ja on aiheuttanut varmasti pelkoa myös oman henkensä menettämisestä. Tunisialainen tyttö on tuore kirja, tänä keväänä ilmestyi suomenkielinen versio, mutta jo viime kesänä alkuteos ilmestyi ranskankielisenä.

Olen aina pitänyt kovasti elämänkertakirjallisuudesta ja nyt viimeaikoina olen lukenut niitä kolme peräkkäin. Yksi näistä on Manuela Boscon omaelämänkerta Ylitys. Ylitys on tänä vuonna ilmestynyt kirja ja siinä 220 sivua.

Manuela Bosco on maailmankuulun fysiologin Carmelo Boscon tytär, huippulahjakas aitajuoksijaksi jo pienenä lapsena. Isä valmentaa ja kannustaa Manuelaa nuoresta asti ja heille kehittyy hyvin vahva jopa symbioottinen side, joka kuitenkin saa joitakin kolhuja ajan myötä. Manuela kasvaa kahden kultttuurin perheessä, äiti on suomalainen Savosta kotoisin ja isä sisialainen. Kahden voimakkaan kulttuurin perhe ei ole helppo ympäristö kasvaa ja kehittyä, sen Manuela  joutuu kokemaan. Myös urheilumaailma ei ole pidemmän päälle mikään helpon elämän ympäristö eikä kaikki ole niin yksinkertaista. Isän menetys saa Manuelan elämän horjumaan ja hän joutuu miettimään koko elämänsä uudelleen.

Ylitys on mielenkiintoinen lukukokemus. Häiritsevää kirjassa on se, että se ei aina ole kovin johdonmukainen ja tarina hyppii vähän väliä asiasta ja ajasta toiseen. Välillä joutuu miettimään, että mistähän vuodesta nyt puhutaan. Jotenkin kirjasta myös heijastuu että kirjoittajalla ei ole kokemusta kirjan kirjoittamisesta, ja kirjoitus ei ole ihan kirjailijan tasoista. Ylitys on silti ihan kelpo luettavaksi, eikä nämä puutteet tee kirjasta vaikeaa eikä suinkaan huonoa luettavaa, eikä ne välttämättä edes häiritse kaikkia.

Oli mukava lukea juuri näiden kahden kulttuurin välissä olevasta ihmisestä ja heidän perhe-elämästään. Se toi oman lisämielenkiintonsa kirjaan. Ylitys on ensimmäinen elämänkerta, jonka olen lukenut urheilijasta.

Tarhapäivä on Eve Hietamiehen tänä vuonna ilmestynyt kirja, joka on aivan ihana ja mahtava jatko-osa Yösyöttö kirjaan, jonka esittelin ensimmäisenä tässä blogissani. Kirjassa on 447 sivua ja se on aivan yhtä helppolukuinen kuin ensimmäinenkin ja vie mukanaan ensimmäiseltä sivulta lähtien.

Yösyötöstä tutut Antti ja Paavo saavat äijäelämäänsä hiukan prinsessamaisuutta, kristalleita, pinkkiä ja pitsiä, kun Terttu tulee väliaikaisasukiksi heille. Antti ja Paavo saavat hämmästyä moneen otteeseen pienestä naisenergiasta, ja siitä mitä kaikkea tämä pieni tyttö heille opettaa ja osaa. Kirjassa on ihanaa ja vähemmän ihanaa arkea ja juhlaa, on sekä lasten että aikuisten ongelmia sopivasti ja tasaisesti.

Kirjassa on aivan loistavaa huumoria. Nauroin moneen otteeseen vatsalihakset kipeiksi, enkä olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni, mutta oli pakko välillä käydä töissä =)

Jos joku ei vielä ole tutustunut Pasasten poikiin, niin nyt äkkiä sitten lukemaan ensin Yösyöttö ja sitten Tarhapäivä! Ja sopii siis edelleenkin sekä naisille että miehille, oli lapsia itsellä tai ei. Kevyttä ja mukavaa luettavaa. Kovasti jäin odottamaan ja toivomaan kolmatta jatko-osaa =)

Pimeä korpi on Esa-Pekka Kanniaisen esikoisdekkari ja trilogian ensimmäinen osa. Kirja on ilmestynyt tänä vuonna ja siinä on 286 sivua.

Työpaikkaa vähän aikaa sitten Espoosta Turun poliisiin vaihtanut Anna on kolmekymppinen rikoskomisario. Työuupumus vaivaa Annaa eikä hänen lähipiirissäkään kaikki ole ihan kunnossa. Anna saa haastavan tutkinnan johdettavakseen kun 12-vuotias poika löytyy kuolleena muinaiselta uhrikiveltä. Tutkinnan luonne kuitenkin muuttuu pian, kun erilaisia kuolemantapauksia tulee esille. Onko niillä mitään tekemistä toistensa kanssa? Miten kaikki vaikuttaa Annaan? Kirjassa yhdistyy sopivasti Annan siviilielämä ja rikoksen tutkinta.

Kanniainen on opiskellut teologiaa ja hänellä on lähes 20 vuoden kokemus kriminaalityöstä. Tällä hetkellä hän työskentelee Turun vankilassa musiikin ohjaajana ja opiskelee musiikkiterapiaa. Kriminaalityön kokemus tulee esille kirjassa hyvin ja selkeästi, muttei häiritsevästi.

Dekkari on nopeasti luettava. Juoni on oikein hyvä ja kerronta etenee hyvin. Ihan kevyt dekkari ei mielestäni ollut, (muttei dekkarin tarvitse kevyt ollakaan ) lapsi uhrina tekee aina kirjasta raskaamman, muttei kirja nyt niin rankka ole etteikö sitä voisi lukea. Kirja oli todella hyvä ja mielenkiinnolla jäin odottamaan seuraavaa osaa Suosittelen dekkareiden ystäville, ja sellaisillekin jotka haluavat ensimmäistä kertaa dekkarin lukea!

Nyt on sitten vuorossa Anna Perhon kirjoittama Anna palaa, elä omaa elämääsi älä muiden. Tässä vasta opas elämään Naisille suunnattu teos on pääsiassa viihdyttävä, toki ihan vakavastikin otettavia elämän neuvoja kirjasta löytyy. Itsekin löysin yhden asian jota olen jo ennen tämän kirjan lukemista soveltanutkin omaan elämääni, ja toiminut on ihan oikeasti. Muutaman vinkin myös poimein kirjasta joita mahdollisesti voisi kokeillakin joskus.

Kirjaa lukiessa tulee kuitenkin pitää huumoriasenne, eikä ottaa kaikkea niin vakavasti ja kirjaimellisesti. Kirjan lukee nopeasti, siinä on 192 sivua isoa tekstiä. Kirja on suhteellisen uusi, ilmestynyt tämän vuoden elo-syyskuun tienoilla.

Anna Perho käsittelee kirjassaan mm. parisuhdetta, ystävyyssuhteita, toteaa että raha hitto vie tekee onnelliseksi, kertoo laihdutuksen periaatteista, opastaa miten elämä siivotaan ihmisistä jotka tekevät elämän hankalaksi tai mielen pahaksi. Kirjassa puhutaan myös työelämästä ja miten työssä menestytään, sekä liikunnasta ja ajankäytöstä. Vaatekaapin sisältökin uusitaan kirjan avulla helposti. Tässä siis joitakin aihealueita kirjasta.

Anna Perho tuli ainakin itselleni tutuksi tv-ohjelmasta Perho tuli taloon. Katsoin jaksot joissa oli idolini Aira Samulin, ja jakson jossa oli yksi suosikkikirjailijoistani Leena Lehtolainen. Muutamia muita jaksoja katsoin hajanaisesti. Jostain syytä Perhon persoona ei siinä ohjelmassa ainakaan tehnyt mitään suurta vaikutusta minuun.

Anna palaa, elä omaa elämääsi älä muiden- kirjaa voin suositella naisille, jotka eivät ole kovin tosikkoja, haluavat lukea kevyttä kirjaa ja saada mahdollisesti muutamia kelpo vinkkejä elämän helpottamiseksi

Olisi niin monesta kirjasta kerrottavaa, mutta kun aika on jokseenkin rajallista, täytyy hiukan valikoiden kirjoitella. Tämä kirja todella ansaitsee blogimerkinnän ja ansaitsee myös tulla luetuksi.

Leah Chishugin Pitkä matka paratiisiin: pako Ruandan kansanmurhan keskeltä on hänen omaelämänkertansa. Vuonna 1994 Leah oli 17-vuotias pienen lapsen äiti ja pakeni Ruandan kansanmurhan kauheuksia. Kirjan käsittää koko Leahin elämän lapsuudesta alkaen nykypäivään.

Leahin kertomus on mielenkiintoinen, kauhistuttava ja todella vaikuttava. Kirja teki ainakin minuun lähtemättömän vaikutuksen. Näin esittelyn kirjasta kirjakerhon lehdessä, ja tuntui heti, että tuo pitää lukea. Yksi asia joka vaikutti minuun kirjassa on se, että Ruandan kansanmurha on tapahtunut ns. lähihistoriassa, minun ollessani ala-asteikäinen. Olen niin huono lukemaan mitään kovin kauas historiaan ulottuvaa Toki suurimman vaikutuksen kirjassa minuun teki se , että joku on voinutkin selviytyä niin kauheasta tapahtumasta, ja niin hyvin kuin Leah ja kaiken kamaluuden jälkeen hän löytää uudelleen puolisonsa, jonka luuli menehtyneen kansanmurhassa (Tämän uskallan kertoa siksi, että se lukee jo kirjan takakannessa ).  Hänen tarinansa on uskomaton. Mutta kirja ei suinkaan pääty siihen vaan jatkuu, Leah kertoo miten toipuminen sujuu, mitä hänen lapsuuden perheelleen on kansanmurhassa tapahtunut, ja miten ja missä elämä jatkuu. Leah kertoo myös missä hän elää nyt ja mitä tekee.

Oli myös mielenkiintoista lukea Leahin lapsuudesta, mm. koska Leahin perhe oli hyvin varakas. Yleensä Afrikasta kuullut ja luetut asiat yms. ovat suurimmaksi osaksi köyhyyttä, köyhien ihmisten elämää. En ole aiemmin saanut kuvaa millaista on elää Afrikassa hyvin varakkaana.

Kirjasta oppii paljon Ruandan kansanmurhasta, hutuista, tutseista, interahamwesta, Afrikasta ja eri kulttuureista. Kirja on hyvin kirjoitettu, sen lukee nopeasti ja sivuja on 356. Kirja on ilmestynyt Suomessa tänä vuonna. Lukekaa.

Lukaisinpa vihdoin Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjan Kellokosken Prinsessa. Olen miettinyt tämän kirjan lukemista siitä asti kun Prinsessa-elokuva tuli elokuviin, ja ostinkin kirjan heti. Ajattelin ensin lukea kirjan ja sitten katsoa elokuvan. Nyt oli hyvä hetki lukea Prinsessasta.

Kellokosken Prinsessa on Anna Svedholmin (os.Lappalainen) elämästä kertova kirja. Ilkka Raitasuo, joka on toinen kirjoittajista, tunsi henkilökohtaisesti Annan. Kirjassa käydään läpi koko Annan elämä, aina Annan syntymästä (v.1896) hänen kuolemaansa (v.1988). Annasta erityisen teki se, että hän sairastui vuonna 1931 eli 35-vuotiaana henkisesti, mistä johtuen hän kuvitteli harhaisesti olevansa prinsessa, ja pyrki elämään harhansa mukaisesti niin hyvin kuin se mielisairaalan ympäristössä oli mahdollista. Anna sai tutkimusten ja kahden eri sairaalan jälkeen diagnooseiksi skitsofrenia ja maanis-depsessiivinen psykoosin mania eli nykyisin kaksisuuntaisen mielialahäiriön maaninen vaihe. Nykyisen tautiluokituksen mukaan Annan sairautta kutsuttaisiin skitsoaffektiiviseksi häiriöksi. Kaiken kaikkiaan Anna oli mielisairaalassa 55 vuotta, josta toinen hoitojakso Kellokoskella kesti yhtäjaksoisesti 51,5 vuotta. Tämä kyseinen hoitojakso alkoi Annan ollessa 37-vuotias.

Prinsessan maailma ja elämä on todella mielenkiintoinen. Hänen elämänsä tarina ei ole helppo, mutta sisältää myös iloa ja huumoria. Annan elämä jo ennen sairastumista on mielenkiintoista luettavaa, kuten myös sairastumisen jälkeinen aika, mutta eri tavalla. Kirjassa on Annan elämän lisäksi hyvää tietoa mielenterveyshistoriasta mm. mielisairauksista, mielisairaaloista, hoitomuodoista ja ihmisten asenteista, suvaitsevuudesta ja ennakkoluuloista mielen sairastumista kohtaan.

Kirjan kirjoittamisen apuna on käytetty kymmenien entisten työntekijöiden ja joidenkin Annan potilastovereiden haastatteluja, on tehty sukutukimusta, apuna on ollut myös Annan kaikki sairaskertomukset ja Raitasuon omat kokemukset ja muistot.

Kirja on mielestäni todella hyvä, ja voin suositella sitä kaikille. Se on ajatuksia herättävä, helppolukuinen ja kiinnostava. Itse lukiessani kirjaa mielessäni oli myös tietysti ammattinäkökulma, mutta kirjan pystyy yhtä hyvin lukea tavallinen maallikko, se ei suinkaan ole vain terveydenhuollon ammattilaisille. Lukiessa oppii tuntemaan Anna Svedholmia, Prinsessaa ja paljon psykiatrian historiaa. Kirjassa on myös kuvia. Vaikka kirjassa on raskastakin luettavaa, siinä on myös huumoria ja iloa. Prinsessan persoonallisuus oli hänet tunteneiden ihmisten mielestä valoisa ja piristävä, se tunne välittyy hyvin myös lukijalle ja vallitsee lukijan myös tämän tästä.

Katsoin myös Prinsessa elokuvan, mutta se oli kyllä kirjan jälkeen varsin suuri pettymys. Kirja oli paljon yksityiskohtaisempi ja tapahtumarikkaampi, elokuva alkoi kesken Annan elämän, joten oleellisia asioita jäi puuttumaan. Myös tärkeitä tosiasioita oli muutettu, minkä takia nyt ihmisille jotka eivät ole lukeneet kirjaa, jää väärä kuva näistä asioista.

Luin joulukuun lopussa Marianne Käckon kirjoittaman kirjan Tapa minut äiti!. Käcko kirjoittaa tyttärensä Katarinan anoreksiasta ja kirja on siis todellisinta totta. Tositapahtumiin perustuvat kirjat ovat aina omanlaisensa lukukokemus ja niitä on mielestäni aina mielenkiintoista lukea.

Katarina syntyi 1981 ja sairastui anoreksiaan ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana. Anoreksia todettiin silloin suhteellisen ajoissa ja Katarina toipui. Toisen kerran Katarina sairastui 15-vuotiaana ja oli silloin kokonaisen vuoden syömättä. Hän pysyi elossa vain letkuruokinnan avulla ja sekin jouduttiin toteuttamaan puoliväkisin. Toinen sairastuminen ja sairasaika on huomattavasti vaikeampi ja kestääkin useamman vuoden. Toipuminen on tuskallisempaa, oikeaa hoitomuotoa ja hoitopaikkaa on vaikea löytää.

Käcko kertoo perheen ja muidenkin läheisten suhtautumisesta Katarinan anoreksiaan ja kuvaa anoreksiaa hyvin. Omat tunteensa ja taistelunsa hän kuvaa myös kirjassa, joskin itselleni jäi siitä kaunisteltu kuva. Käcko antaa vähän sellaisen vaikutelman, kuin olisi itse anoreksian ammattilainen ja antaa myös itsestään kuvan kuin kestäisi Katarinan sairauden ilman mitään suurempia tunteita. Hän antaa itsestään liian vahvan kuvan. Kukaan ei voi kestää lapsensa sairastumista niin tyynesti, kukaan ei ole niin vahva. Käcko kirjoittaa, ettei koskaan miettinyt miksi juuri Katarina sairastui, hän ei syyttänyt mitään eikä ketään. Omasta kokemuksestani voin sen verran sanoa, kun itse sairastuin harvinaiseen sairauteen muutama vuosi sitten parikymppisenä, syytin kaikkia ja kaikkea.  Itkin, nauroin, olin peloissani ja hämilläni, elämä ja tunteet olivat yhtä vuoristorataa. Myös omat läheiseni, puoliso, sisarukset, vanhemmat ja ystävät kokivat samankaltaisia tuntemuksia.

Kirjan nimi tulee siitä, kun Katarina toisen sairastumiskerran yhtenä vaikeimpana hetkenä, pyytää äitiään tappamaan hänet. Hänellä on niin paha ja tuskainen olo, hän on syvästi masentunut, hän ei jaksa eikä halua enää elää. Tämä kohta kirjassa, herätti minut ajattelemaan vielä aiempaa tarkemmin, kuinka petollinen sairaus anoreksia onkaan ja mitä se ihmiselle tekee.

Kirjasta saa ihan hyvin maallikkotietoa anoreksiasta, ja sen kahdesta muodosta, joista Katarinalla on harvemmin esiintyvä muoto. Joku vertaisryhmäläinen, jonka lapsi sairastaa voi saada ehkä lohtua kirjasta, ja kannustusta jatkamaan taistelua vaikeimpina ja epätoivoisimpina hetkinä. Anorektikko itse tuskin hyötyy yhtä paljon tästä kirjasta. Käcko kirjoittaa kirjan loppupuolella, että jos joku anorektikko lukee kirjaa, hänen sanottavansa on se ,että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alat syömään! Hän kirjoittaa myös, että ei halua kirjoittaa kirjaan esimerkiksi tapoja, joilla Katarina kulutti kaloreita enemmän laihtuakseen, etteivät muut anorektikot jotka mahdollisesti lukevat kirjan, saa siitä vinkkejä. Itse olisin halunnut kirjaan juuri tuollaisia yksityiskohtia enemmän, jotta sairauden kamaluus ja todellisuus tulisi kokonaisvaltaisemmin ja totuudenmukaisemmin esille. Kyllä anorektikko kalorienkulutuskeinot tietää ja saa kyllä selville muutenkin, vaikka internetistä tai kohtalotovereilta. Tällaiset pienet tärkeät yksityiskohdat olisivat tuoneet kirjaan syvällisyyttä, nyt se jäi vähän pintaraapaisuksi.

Mutta ankarasta kritiikistäni huolimatta, kirja on kyllä luettava ja ihan hyvä kirja

Olen monesti miettinyt miten kaksi kirjailijaa voivat kirjoittaa yhdessä kirjan, että minkälainen prosessi se mahtaa olla. Siinä on varmasti omat haasteensa, mutta voi olla todella rikastuttavaakin kun on myös toisen mielikuvitus ja ideat käytettävissä. Postikorttimurhat on Liza Marklundin ja James Pattersonin yhteisteos ja loistava esimerkki siitä, kuinka kaksi hyvää kirjailijaa saa aikaan uskomattoman hyvän kirjan. Luin yhdestä kirjakerhon lehdestä, että Marklund ja Patterson eivät olleet tavanneet toisiaan ennen kuin idea yhteisestä kirjasta syntyi. He alkoivat kirjoittamaankin kirjaa ennen toistensa tapaamista, ideointi ja kirjan alun kirjoittaminen tapahtui sähköpostien välityksellä =) Postikorttimurhat on ilmestynyt 2010, ja siinä on 319 sivua. Luin kirjan loppukesästä ja se palautui tässä mieleeni.

Postikorttimurhat on hieman erilainen jännäri, sillä heti alusta alkaen lukija tietää keitä murhaajat ovat ja miten he toimivat. Luvut on jaoteltu kirjassa esiintyvien päähenkilöiden mukaan, ja se tekee kirjasta selkeän. Vaikka murhaajat tiedetään, kirjassa on myös yllättäviä käänteitä ja pari seikkaa, jotka pistää lukijan ymmälleen ja harkitsemaan murhaajia uudelleen =)

Kirjan juoni on mielettömän hyvä. Kirjassa murhaajia on siis kaksi, ja he murhaavat nuoria pariskuntia ympäri eurooppaa. Kirja painottuu kuitenkin hiukan enemmän Ruotsin murhiin. He lähettävät aina postikortin maasta/kaupungista missä seuraava murha tapahtuu. Kortti lähetetään aina tiedotusvälineille, ja postikortti on ainoa johtolanka murhaajien jäljille. Paikallisten poliisien lisäksi, murhaajien perässä on amerikkalainen poliisi, jolla on oma motiivinsa murhaajien jäljittämiseen…

Postikorttimurhat on jännittävä, ja sopivasti kylmän raaka. Kirjaan on kiteytetty hienosti hiukan romantiikkaa joka keventää kirjan tunnelmaa mukavasti. Postikorttimurhat lukee nopeasti, se vie niin mukanaan ja on pakahduttavan hyvä!!

Vieläkin tulee Lukunurkkaukseen suomalaisen kirjailijan kirjasta juttua, mutta seuraavaksi kirjoitan sitten ulkomaalaisen kirjailijan teoksesta.

Vuonna 2005 ilmestynyt Tero Sompin esikoiskirja Kuka murhasi Asikaisen päätyi käsiini erikoisella tavalla. Nyt tulee ensin pitkä sepustus siitä =) Olimme kesällä mieheni ystävän häissä, joista en tuntenut kuin sulhasen. Sulhasen perheenkin tiesin vain näöltä. Siinä sitten istuin ja ihailin kauniita häitä, osallistuin pöytäkeskusteluun, kuten pöytätapoihin kuuluu, tanssilattialle en päässyt koska olin aamulla tullut rappuset alas oikein ryminällä ja vanha vamma sai uuden iskun. Hyvä kun sain juhlakengät jalkaani. Välillä oli kuitenkin pakko jaloitella, oli tuskaisen kuuma päivä. Siinä sitten Juhan käsipuolessa, kipeällä jalalla taiteillen, kivun irvistyksen hymyksi naamioiden kiertelimme juhlapaikkaa ja jäimme ihastelemaan hääparin lahjoja, kun meille ennestään tuntematon morsiamen isä tulee juttelemaan. Jutellaan niitä näitä ja morsiamen isä alkaa kertomaan ympärillä pyörivistä ihmisistä ja sanoo ” Juu ja tuo herra tuossa on Tero Somppi, se kirjailija, on Puolustusvoimilla päivätyössä.” Minä tietysti lukutoukkana valpastun heti ja painan nimen mieleeni, samalla kun morsiamen isä jatkaa ” Ootteko lukenu Teron kirjoja?” Pudistelemme Juhan kanssa päitä “Ei, ei olla luettu.” Morsiamen isä jatkaa taas “Kannattaa ehdottomasti lukea, on kyllä tosi hyviä ja jänniä.” Minä mahdottomana dekkari- ja jännärifanina kysyn heti “Ahaa siis dekkareita?” “Juu juu, on jännittäviä ja hyviä aiheita, niitä myydään oikee Akateemisessa, mä olen lukenut ne kaikki!” Katson kirjailijan suuntaan, nimi ja kasvot eivät sano minulle mitään. Morsiamen isä kehottaa hakemaan lisää kuohuvaa ja jatkaa matkaansa. Minä käännyn Juhaa päin ja sanon “Mun on pakko lukea sen kirja. Edes yhden.” Juha hymähtää nauraen ja tartun hänen käsikynkkään jatkaen “No täytyy mun lukea!! Ollaan sentään samoissa häissä sen kanssa!!!”

Näin siis ihanista, kauniista häistä tarttui mukaan ajatus kirjasta mikä täytyy lukea. Seuraavana päivänä kotona tein jo varauksen kirjaston nettisivuilta. Kirja odotteli sopivaa lukuhetkeä lukutuolini vieressä pöydällä, ja se hetki tuli muutama päivä sitten. Luen parhaillaan yhtä “hömppäromaania” ja tuli tunne, että nyt tarvitaan jotain murhaa tämän rinnalle vastapainikkeeksi. Niinpä tartuin Kuka murhasi Asikaisen kansiin.

Päähenkilönä kirjassa on nuori poliisi Mikko Vuori, Helsingin väkivaltarikosyksiköstä. Hän on unelmatyössään ja vaimo on viimeisillään raskaana. Rikospuolella on kiireistä ja Mikko saa ensimmäisen ison tutkinnan vastuulleen. Hän on ollut tähän asti “oppipoikana” ja haluaa nyt innokkaana näyttää kykynsä. Mikko on työpaikallaan saanut hiukan humoristista kiusoittelua olemuksestaan, koska hän on kovin lyhyt, ei mikään lihaskimppu ja muutenkin epätyypillinen poliisiksi. Mikkihiirimäiset kasvonpiirteet ovat tuoneet hänelle työkavereiden keskuudessa lempinimen Mikki.

Mikko alkaa tutkimaan murhaa, hän omistautuu työlleen totaalisesti ja syventyy asioihin perinpohjaisesti. Hän yrittää tasapainoilla työn ja kodin välillä, mutta usein vaimo jää vähälle huomiolle ja esikoisen tuleva synnytyskin jännittää kovasti Mikkoa. Murhatutkinnan edetessä Mikko törmää sekä onnistumisiin, että epäonnistumisiin. Tulee tilanne jossa tutkinnanjohtajan ja Mikon näkemykset poikkeavat toisistaan ja Mikko siirretään pois tutkinnasta kokemattomuuten vedoten. Mikko tekee kuitenkin vapaa-ajallaan omia lisätutkimuksiaan, vaikka työkaverit kieltäytyvätkin auttamasta ja saakin tarpeeksi todisteita omien epäilyjensä tueksi ja tulee uusia käänteitä. Tutkinnan ratkaisevassa ja jännittävässä operaatiossa, Mikon puhelin soi, vaimon synnytys on käynnistynyt. Mikko joutuu jälleen tasapainoilemaan unelmatyönsä ja yksityiselämänsä ensimmäisien huippukohtien välillä. Uskomattomalla tavalla hän onnistuu kokemaan juuri ja juuri molemmat.

Kirja on ihan hyvä. Juoni on todella hyvä ja mielenkiinotinen. Kirja on yksinkertainen ja siitä löytyy perusdekkarin ainekset. Siinä on kyllä muutama hölmö kohta, jotka esimerkiksi häiritsevät poliisin roolin uskottavuutta, vai lenkkeileekö rikospoliisit aamulla helteessä suihkun jälkeen, mustissa farkuissa ja t-paidassa, ja menee vielä samoilla vaatteilla töihin? Kirja myös hieman toistaa itseään muutamissa kohdissa.

Kuka murhasi Asikaisen sopisi hyvin luettavaksi eriyisesti ensidekkariksi henkilölle, joka ei ole aiemmin lukenut dekkareita. Siinä ei ole monimutkaisia termejä eikä vaikeita juonenkäänteitä. Toki kirja sopii myös kaikille aiemmin dekkareita lukeneillekin. Huomasin myös jossain vaiheessa tekeväni havainnon, että kirjasta jotenki huomaa, että sen on kirjoittanut mies. Mutta se ei siis ole mitenkään huono tai negatiivinen juttu =) Kirjassa on sivuja 237, joten äkkiä tämänkin lukee.

Tällainen murhakirja tuli siis eilen päätökseen. Jos nyt palaisin sen “hömpparomaanin” pariin =)